Miksi Harjoittelen Kungfua, osa 3: Henkinen Kehitys
Henkinen Kehitys
Pidän englanninkielisestä termistä "martial art". Suomenkielinen "taistelutaito" on mielestäni käännöksenä puutteellinen; se viittaa vain kykyyn taistella, kun taas englanniksi - sekä myös kiinaksi - sodankäynti on vain osa käsitteen kokonaisuudesta. Toinen osa viittaa taiteeseen; kulttuuriin, sivistykseen ja syvyyteen, joka kaikkien suurien taitojen tavoin voi vaatia paljon, mutta tarjota vieläkin enemmän.
Nuorena poikana minuun teki suuren vaikutuksen Eiji Yoshikawan kirja Musashi. Se on kuvitteellinen kertomus satoja vuosia sitten eläneen oikean japanilaisen miekkamiehen, Miyamoto Musashin, elämästä. Vaikka kirja pyöriikin taistelutaitojen ja niiden harjoittelun ympärillä, ne esitetään kirjassa paljon suurempana tavoitteena kuin vain kykynä käydä sotaa tai taistella. Siinä ne on valjastettu itämaisessa kulttuurissa leimalliseen zen-harjoitteluun, eli määrätietoiseen henkilökohtaisen ja henkisen kehityksen pyrkimykseen meditatiivisen tekemisen kautta. Tämä istutti minuun ihanteen sille, mitä taistelutaidot voivat parhaimmillaan olla, joka on kasvanut mukanani koko elämäni ajan.
Shaolin Kungfu luotiin välineeksi henkiseen kehitykseen.
Kyseinen ajatus on ollut erottamaton osa myös kiinalaisia Shaolin-taitoja niiden syntypäivistä lähtien, jo vuosituhat ennen Miyamoto Musashin aikaa. Ensimmäiset Shaolin Kungfun harjoittelijat olivat buddhalaisia munkkeja, Shaolin-luostariin vetäytyneitä entisiä sotureita ja armeijoiden upseereita, jotka yhdistivät siellä opetetut sisäisen harjoittelun menetelmät sotataitoihin, luoden näin ensimmäisen, varhaisen version Shaolin Kungfusta. Kaikki myöhemmin kehittyneet kungfu-tyylit ovat suuresti velkaa tälle kiinalaisten taistelutaitojen kantaisälle. Mutta miksi buddhalaiset munkit, joiden tärkeimpänä tavoitteena oli pyrkiä valaistumiseen, olivat kiinnostuneet sotataidoista?
Siksi, koska Shaolin Kungfu luotiin välineeksi henkiseen kehitykseen. Yhteys taistelun ja henkisyyden välillä voi tuntua erikoiselta ajatukselta, mutta jos olet tosissasi harjoitellut taistelutaitoja, voit kenties omasta kokemuksestasi vahvistaa niiden esittämien haasteiden tarjoavan myös tehokkaan tien kasvaa paremmaksi ihmiseksi - siis jos sitä mielii seurata. Korkeatasoisessa kungfussa jokainen osa-alue harjoittelusta tukee tätä tavoitetta, oli sitten kyse terveydestä, meditaatiosta, tai mielen ja ruumiin hiomisesta käytännön taisteluharjoittelussa. Taistelutilanteen vaatimukset ovat korkeita ja välittömiä, joten sitä varten valmistava harjoittelu on omiaan pitämään riman korkealla kenelle tahansa omaa potentiaaliaan tavoittelevalle harjoittelijalle.
Vaikka ihanteeni taistelutaidoille kehittyivätkin varhain, oma harjoitteluni löysi uomansa vasta monen harha-askeleen jälkeen. Tiedän kokemuksesta, miten tietynlainen kamppailuharjoittelu voi ruokkia aggressiivisia ja väkivaltaisia taipumuksia. Toisaalta, tiedän myös miten toisenlainen voi auttaa kasvamaan parhaaksi versioksi itsestäsi. Henkinen harjoittelu kuitenkin usein liitetään erottamattomasti uskontoon, joka mielestäni on melko yksioikoinen tulkinta. Tulosten tulisi ennen kaikkea olla maanläheisiä ja käytännöllisiä. Haluaisitko mielummin olla tyyni vai hermostunut? Keskittynyt vai hajamielinen? Varma vai huolissasi? Rohkea vai pelokas? Kiitollinen vai katkera? Näistä edelliset ovat tuloksia, joitä varten henkistä taistelutaitoa nimenomaan harjoitellaan.
Maailmassa on taisteltu, ja harjoiteltu taistelemista, todennäköisesti yhtä pitkään kuin ihmisiä on ollut olemassa. Myös syitä sille löytyy loputtomasti. Pitkän historiansa ja poikkeuksellisen asemansa myötä kungfulla on ollut tilaisuus kehittyä paljon pelkkää kamppailua suuremmaksi. On tietenkin selvää, että suuri osa maailman taistelutaidoista ei ole koskaan pyrkinytkään muuhun; monesti ainoana päämääränä on tehokkaasti vain voittaa tai puolustaa. Mutta toisinaan on hyödyllistä arvioida taitoa sen pohjalta, mitä se voi parhaimmillaan olla. Itselleni kungfu on taito, jonka harjoittelu pistää kaiken perspektiiviin. Se on usein niin valtavan vaikeaa, että mietin voinko perustellusti edes kutsua itseäni harjoittelijaksi. Toisaalta, se on niin palkitsevaa, että elämässä ei ole vielä tullut vastaan asiaa jossa en voisi siitä hyötyä.
Tämän ajatuksen myötä ei tunnu kovinkaan kaukaiselta löytää itseään joka päivä harjoittelemasta myös seuraavankin 20 vuoden ajan.
